Keskiviikko

Elama on sirkusta. Oli mielenkiintoinen aamu suojakodissa. Taa yks Jamppa oli tosi negatiivinen ja vittuili heti aamusta. Joogasin ylakerrassa ja han hakkasi kattoa alapuolelta, huusi ja kiroili. Ja sit menin aamiaispoytaan ja naa jampat vittuili mulle jatkuvasti. Olin kyllastynyt enka viitsínyt pysytella rauhallisena tai aikuisena, vittuilin takaisin minka jaksoin enka antanut yhtaan periksi, lapsellista mutta tuntui rehelliselta. Se oli leikkia myos, ei mitaan verista totta, silmissa oli hymya mutta kipinat lenteli. Valilla rauhoituttiin, mutta testailu ja tokkimista vaan jatkui. Sanoin etta kannattais lopettaa hyvan saan aikana, alkaa hermot kiristymaan. Jabat katto toisiaan vahan hammentyen, mut jatkoi silti. Silloin paastin itteni irti. Rupesin hyppimaan ympari keittiota, riehuin oikein huolella, huusin ja mekastin kun apina, taputin kasia yhteen ja paastin kaiken vaan valloilleen, ajoin jaban omaan huoneeseen ja istahdin alas tuolille chillaamaan, rentona hyvan purkauksen jalkeen. Muut skidit katto mua hiukan kummaksuen, sano etta oon hullu ja etta kayttaydyn kun apina, myonnyin siihen ja sanoin etta mahan varoitin. Rauha palasi maan paalle, ja autossa matkalla kouluun jamppojen silmissa oli kunnioitusta, istuttiin rauhassa ja kuunneltiin musaa, juteltiin normaalisti. Onko mun kayttaytyminen normaalia? Luultavasti ei ja hyva niin. Ammatilaismaista? Ei varmaankaan, mutta en olekakaan mikaan ammattilainen. Aikuista? Ei todellakaan, olen monin tavoin vasta aikuistumassa. Soveliasta? Kylla, siihen hetkeen ja omaa sisintani kunnioittaen, taydellisen soveliasta. Nyt on hetki uus ja elaman sirkus pyorii eteenpain kohti uusia esityksia, katsotan mita tulemaan pitaa.