Naina paivina tulvii mieleen muistoja kesasta 2004. Oli kuuma heinakuu ja rakastuttiin ihanan tyton kanssa, ja meista tuli pari. Se oli totaalisin kokemus yhteydesta ja rakkaudesta mita mulla ikina oli siihen mennessa ollut, ja jalkeenpain olen miettinyt, etta ilman Annan aitia se ei olisi ollut mahdollista. Han kannusti ja auttoi meidat alkukankeuden yli, ja opittiin luottamaan rakkauteen. Nytkin olen rakastumassa, mutta hiukan eri tavalla. On paivia jolloin yhteys Sariin on totaalinen, ja olemassaolo on todella syvaa, mutta on myos muita paivia jolloin tuntee ja hyvaksyy erilaisuuden ja haluaa ottaa tilaa ja antaa sita myos, ilman menettamisen pelkoa. Joogaharjoitus on nyt hyvin tarkea mulle, ellen harjoittele keraan jannityksia jotka aiheuttaa huolta ja negatiivista ajattelua, ja nama tietysti projisoituu suhteeseen eri tavoin, menettamisen pelkoa, riittamattomyyden tunnetta, huolta tulevaisuudesta, siita etta pitaisi suoriutua yhteiskunnassa ja olla vahva mies ja perheenpaa joka takaa kumppaninsa turvallisuuden. Ja mika ettei, haluan toki pitaa huolta omistani, mutten usko etta huolesta kasin saa mitaan hyvaa aikaan. Nyt on noin kuukausi aikaa Afrikkaan, ja tunnetasolla alan olemaan siihen valmis, siirtymaan pois taalta koululta vihdoinkin, ja Villiin ja Vahvan Aiti Afrikkan syleilyyn.. Edellisesta kerrasta onkin jo kohta nelja vuotta aikaa. Opiskelu ja konkreettinen valmistautuminen taas ei ole kiinnostanut ollenkaan viime aikoina, ja siita on vahan huono omatunto. Vaikka uskonkin asioiden luonnoliseen jarjestykseen, ja siihen ettei pida pakottaa, vaan enemmankin menna virran mukana, niin joskus on kuitenkin aika toimia, ja se aika alkaa olla nyt. Kriolia on opiskeltava, ja myos Child-Aid projektin linjauksia, seka miettia vahan yksinkertaisia ratkaisuja esikoulun leikkikentalle. Tanaan mulla on keittiossa lounasvuoro ja se on jees, meilla on uusi valoisa kokki taalla joka tekee tyonsa todella hyvala meiningilla. Rakkautta kaikelle.